Galleriassa esitellään Mielensalin toimintaa, Käyttäytyminen on kieli -teemasarjaa sekä muita tuotoksia.

ps. kuvat on tehty tekoälyllä

Terapiatalo Nosteen julkaisema artikkeli:

Mitä toipuminen oikeastaan tarkoittaa ja miksi se on aina uuden alku

Kun mieli on ollut kuormittunut ja mielenterveys horjuu, toipuminen voi tuntua kaukaiselta ja mahdottomalta prosessilta. Muutos saattaa pelottaa, sillä alkuun pääseminen vie aikaa – mistään ei oikein saa otetta, eikä kuulukaan heti saada. Toipuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan se rakentuu vähitellen, askel ja asia kerrallaan.

Toipuminen on uuden oppimista. Se tarkoittaa prosessia, jossa ihminen luo uuden suhteen itseensä, omaan arkeensa ja siihen, millä tavoin hän reagoi tilanteisiin. Taustalla on ajatus siitä, että muutos ei ole suoraviivainen: välillä on edistystä, välillä pysähdystä ja toisinaan myös takapakkia. Silti juuri tämän vaihtelun kautta muutos syvenee ja kantaa pidemmälle.

Psykoterapeutti Panu Räisänen Terapiatalo Nosteesta kuvaa toipumista elämänmuutoksena, jossa etsitään yksilölle sopivia tapoja toimia.

– Toipumisessa pysähdytään tarkastelemaan, mikä arjessa kuormittaa ja mikä puolestaan tukee hyvinvointia. Samalla rakennetaan uudenlaista suhdetta omaan itseen: hyväksytään omat piirteet ja vahvistetaan niitä tapoja, jotka tuovat voimaa arkeen. Toipuminen ei ole pyrkimystä muottiin sopimiseen, vaan itselle sopivien mallien löytämistä ja vahvistamista, Räisänen sanoo.

Ensimerkit löytyvät pienistä asioista

Toipumisen ensimerkit ovat usein arkisia ja huomaamattomia. Ne voivat olla esimerkiksi sitä, että uni tulee hieman helpommin, ärtymys ei nouse pintaan yhtä nopeasti tai sosiaalinen tilanne ei vie voimia entiseen tapaan.

Merkittävä käännekohta syntyy, kun omista reaktioista ja tunteista tulee tiedostetumpia. Kun ihminen huomaa ajoissa tilanteet, joissa vanhat toimintamallit meinaavat ottaa vallan, ja pystyy pysähtymään hetkeksi ennen kuin toimii, on jo oppimisen ytimessä. Tämä on esimerkki siitä, mitä psykologiassa kutsutaan käyttäytymisen muutokseksi – ei sitä, että vaikeudet katoaisivat kokonaan, vaan sitä, että niihin pystyy suhtautumaan uudella tavalla ja niiden kanssa oppii elämään.

Uusi alku

Toipuminen ei ole paluuta entiseen, vaan uuden suhteen rakentamista itseen ja omaan arkeen. Se on prosessi, jossa opitut taidot ja arvoihin nojaavat valinnat alkavat kantaa, myös silloin kun olo ei ole paras mahdollinen.

Vaikka muutos voi olla hidas ja aaltoileva, se tuo mukanaan hetkiä, joissa elämä tuntuu taas enemmän omalta ja mielekkäältä. Jokainen pieni askel, jokainen oivallus ja onnistuminen vahvistaa uskoa siihen, että suunta on oikea. Toipuminen on matka, mutta ennen kaikkea se on mahdollisuus rakentaa elämää, joka kantaa paremmin kuin ennen.

Terapiatalo Nosteen julkaisema artikkeli:

Miksi avun pyytäminen tuntuu niin vaikealta

Miten kesyttää suorittajan mieli?

"Kyllä tää tästä"

Useimmille meistä on tuttua tilanne, jossa joku kysyy, miten menee – ja vastaus lipsahtaa automaattisesti: "Ihan hyvin." Vaikka oikeasti sisällä jyskyttää väsymys, ahdistus tai pelko siitä, että arki ei pysy enää kasassa.

Moni kokee vaikeaksi pyytää apua, vaikka tilanne selvästi huutaisi muutosta. Miksi? Tätä kysymystä lähdettiin purkamaan yhdessä psykoterapeutti Panu Räisäsen kanssa.

Mistä ajatus "minun pitää pärjätä" syntyy?

Panun mukaan taustalla on usein se, miten omaa arvoa on opittu mittaamaan. Monilla minäkuvan juuret ovat suoriutumislähtöisiä: onnistumisista on saatu paljon kiitosta, kun taas pettymyksen tunteita on ollut lupa korkeintaan niellä ja jatkaa eteenpäin. Vuosien varrella käsitys oman itsensä arvottamisesta sekä määrittämisestä tulevat ennen kaikkea tekemisen, pärjäämisen ja jaksamisen kautta.

Tekemiseen ja suorittamiseen perustuvan minäkuvan ajatus avun pyytämisestä kytkeytyy helposti epäonnistumisen mielikuvaan. Kun identiteetti rakentuu pärjäämisen ympärille, avun hakeminen voi tuntua siltä kuin luopuisi osasta itseään. "Moni ei edes huomaa, kuinka vahvasti tämä ajattelumalli ohjaa arkea – ennen kuin tilanne alkaa käydä liian raskaaksi", Panu kuvailee.

Ympäristö vahvistaa – usein huomaamatta

Yksilön ympäristöllä on suuri rooli minäkuvan kehittymisessä. Esimerkiksi perhe, koulu, työ, harrastukset ja jopa sosiaalinen media voivat vahvistaa pärjäämiskeskeistä minäkuvaa pienillä, toistuvilla viesteillä:

• Kotona: reippaudesta kehutaan, mutta suru ja pettymys ohitetaan nopeasti ("ei se mitään").
• Koulussa: onnistumiset nostetaan esiin, mutta virheistä puhumiselle ei aina ole turvallista tilaa.
• Työpaikalla: kiitos kohdistuu tehokkuuteen, ja avun pyytäminen tulkitaan helposti taakaksi ja hidasteeksi kiireen keskellä.
• Harrastuksissa: huomio keskittyy voittoihin ja tuloksiin, vaikka epäonnistumiset ovat luonnollinen osa oppimista.
• Sosiaalisessa mediassa: ihmiset jakavat usein kiiltokuvia elämästään – treenisaavutuksia, työvoittoja ja lomakuvia. Vertailu muihin voi luoda paineen, että muiden elämä on täydellistä ja oma pitäisi näyttää samalta.

"Kun nämä kokemukset kerrostuvat, viesti on hiljainen mutta selvä: hyväksyntä ansaitaan tuloksilla, pettymykset on syytä kätkeä. Tämä tekee avun pyytämisestä erityisen vaikeaa, sillä se voi tuntua ristiriitaiselta koko sitä minäkuvaa vastaan, jota ihminen on vuosien varrella oppinut kantamaan." Panu avaa.

Miksi kuormituksen ensimerkit ohitetaan?

Panun mukaan mieli etsii usein nopeaa helpotusta. Ensimmäiset kuormituksen merkit – univaikeudet, ärtyneisyys tai motivaatio-ongelmat – on helppo selittää itselle pois. Uni ei tule, mutta puhelinta selaamalla olo rauhoittuu hetkeksi. Työpäivän aikana pinna kiristyy, mutta sen voi kuitata kiireen aiheuttamaksi stressiksi tai huonoksi päiväksi. Harrastuskin voi muuttua ilosta pakoksi, mutta siitä pidetään kiinni, koska "ei kuntoa voi päästää rapistumaan".

Nämä pienet torjunnat ja selitykset antavat nopean lohdun, mutta pitkällä aikavälillä ne kasaavat kuormaa. "Kun ihminen ei pysähdy ensimerkkien kohdalla, ongelmat ehtivät usein kasvaa suuremmiksi ennen kuin niihin tartutaan – ja silloin myös avun pyytäminen tuntuu entistä vaikeammalta." Panu summaa.

Häpeä, pelko ja avuttomuus – näkymättömät esteet

Avun pyytämisen tiellä on usein kolme vahvaa tunnetta. Häpeä saa ajattelemaan, että omissa tunteissa on jotain väärää ja että pitäisi pärjätä paremmin. Pelko liittyy siihen, ettei tule kuulluksi tai että apu ei auttaisi, mikä voi lamaannuttaa. Avuttomuus taas voi syntyä toistuvista kokemuksista, joissa apua ei ole ollut saatavilla – silloin mieli oppii, ettei yrittämisestä ole hyötyä.

Nämä tunteet eivät ole merkki heikkoudesta, vaan seurausta aiemmista kokemuksista ja opituista malleista. Siksi ne tuntuvat todellisilta ja voimakkailta – ja juuri siksi niiden kanssa työskentely on tärkeää.

"Terapia on uuden käyttäytymisen harjoittelua"

Panu avaa, että terapia ei ole mystistä puhetta menneisyydestä, vaan käytännönläheistä työskentelyä. Siellä opetellaan tunnistamaan haitallisia ajattelumalleja, harjoitellaan uusia keinoja toimia ja rakennetaan arkea, joka tuntuu mielekkäältä.

"Terapiaa voi ajatella mielen kuntosalina. Se on harjoittelua, jossa ihminen saa mahdollisuuden opetella uutta turvallisessa ympäristössä. Pienetkin kokeilut arjessa voivat muuttaa paljon", Panu kertoo.

Esimerkiksi arjessa tämä voi tarkoittaa pysähtymistä ennen kuin ärtymys purkautuu, oman tarpeen sanoittamista läheiselle tai pientä taukoa kiireisen päivän keskellä – hetkiä, jotka ennen olisi ohittanut.

Ensiaskeleet, jos kynnys tuntuu korkealta

Avun pyytämisen ei tarvitse olla valtava harppaus. Moni aloittaa kertomalla yhdelle läheiselle, että kaikki ei ole hyvin. Toisille kirjoittaminen toimii, sillä se jäsentää ajatuksia. Joillekin sopii varata tutustumiskäynti terapeutille ilman sitoutumista – pelkkä kokeilu voi avata uusia näkökulmia.

Tärkeintä on ymmärtää, ettei apua tarvitse "ansaita" vasta kriisin kautta. Fiksuutta on pyytää tukea ajoissa, silloin kun asiat ovat vasta vähän pielessä. Vahvuus ei ole vain yksin selviämistä. Todellinen rohkeus on kohdata omat tarpeensa ja kuunnella niitä. Joskus alkusysäykseen tarvitsee apua – ja sitä täytyy uskaltaa pyytää.

Mitä tarkoittaa, että käyttäytyminen on kieli? 

Käyttäytyminen on viestintää, ei vain motorista toimintaa. Jokainen teko kertoo, mitä ihminen kokee ja tarvitsee. Se on opittua toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan ympäristöön. 

Kuvan tilanteessa lapselle on hyödyllistä jatkaa vastaavissa tilanteissa "tuhmaa" toimintaa, koska seuraus on myönteinen. Ei kyse ole pahuudesta, ilkeydestä ja muustakaan tuhmuudesta, vaikka ilman käyttäytymisen lukutaitoa se voi vanhemmalle siltä vaikuttaakin.

Käyttäytyminen ei synny tyhjiössä, vaan on aina suhteessa ympäristöönsä. Jokainen teko ja valinta on osa vuorovaikutusta: ympäristön, tilanteen ja oppimishistorian kanssa. Kun ympäristö muuttuu, myös käyttäytyminen muuttuu. 

Jos haluat tukea arjen muutosta, älä keskity pelkkään tahdonvoimaan. Vaikuta siihen, mitä ympärillä tapahtuu, sillä ympäristö ohjaa valintoja enemmän kuin usein huomaammekaan.

Käyttäytymiseen ei tarvitse suhtautua henkilökohtaisesti! 

Usein työelämässä toisen käyttäytyminen voi tuntua hyökkäykseltä tai loukkaukselta. Todellisuudessa käyttäytyminen on kuitenkin viesti jostakin taustalla olevasta tarpeesta, tunteesta tai kokemuksesta. Hyvin todennäköisesti se ei ole hyökkäys sinua vastaan. 

Kun opimme näkemään käyttäytymisen viestinä, voimme siirtyä puolustautumisesta ymmärtämiseen. Käyttäytymisen taustalla voi olla esimerkiksi:
- Stressi tai kuormitus -> ihminen reagoi ylivireyteen.
- Epäselvät odotukset -> toiminta kertoo epävarmuudesta.
- Tarve tulla kuulluksi -> voimakkaat reaktiot voivat olla yritys saada huomiota tai yhteyttä. 

Kun ymmärrämme, että käyttäytymisessä on kyse viestistä, voimme:
- Reagoida rakentavasti, ei pelkästään tunteella.
- Kysellä ja kuunnella sen sijaan, että vain vastaisimme.
- Etsiä ratkaisuja yhdessä, ei vain etsiä syitä syyttää.

Kun työyhteisössä ilmenee haasteita... 

Katse kiinnittyy usein yksilöön ja ratkaisua etsitään yksilön ongelmista. Onhan hän "vaikea" työntekijä. Entä jos kyse ei ole vaikeasta ihmisestä, vaan viestistä ja viestinnän puutteesta? 

Käyttäytyminen on vaste ympäristön vaatimuksiin ja vuorovaikutuksen laatuun. Se kertoo esimerkiksi, miten ihminen yrittää selviytyä, tulla kuulluksi tai säilyttää hallinnan tunnetta tilanteessa. 

Esimerkki: Henkilö X on tiimissä, jossa kiire on jatkuvaa, roolit epäselviä ja palaute negatiivista. X kyseenalaistaa alkuun päätöksiä ääneen, myöhemmin aloittaa vetäytymään palavereista. Kollegoiden mielestä X on hankala ja luo epämukavaa ilmapiiriä. 

 Jos pysähdymme katsomaan käyttäytymistä: ehkä X viestii epäselvyydestä, tarpeesta tulla osaksi yhteisöä tai tarpeesta tulla kuulluksi, jne. 

Työyhteisöjä hyödyttäisi enemmän saada työpaikan X kiinnittymään yhteisöön, eikä vetäytymään ja ehkä lopulta lähtemään. Tämän varmasti voi mitata ihan rahassakin.

Vahvistaminen ei ole kehuja, vaan suunnan näyttämistä.

Vahvistaminen tarkoittaa sitä, että tietoisesti tuetaan ja lisätään sellaista käyttäytymistä, joka vie työyhteisöä tai yksilöä kohti yhteisiä tavoitteita. 

Se ei ole vain "hyvä sinä" -kommentti kiireen keskellä, vaan harkittu ja johdonmukainen teko, jolla ohjataan toimintaa oikeaan suuntaan. 

Vahvistaminen voi olla, mm.:
- Konkreettinen huomio siitä, mitä toinen teki hyvin.
- Mahdollisuuden tarjoaminen jatkaa tai syventää onnistunutta toimintatapaa.
- Resurssien, vastuun tai luottamuksen antaminen silloin, kun käyttäytyminen tukee tavoitteita. 

Kun vahvistaminen on suunnitelmallista, mm.:
- Toivottu käyttäytyminen lisääntyy ja juurtuu arkeen.
- Työyhteisön ilmapiiri selkiytyy: ihmiset tietävät, mikä on toivottavaa ja miksi.
- Vähennetään epäselvyyksiä ja väärinymmärryksiä.

Kun käyttäytyminen ei enää toimi, miksi se silti jatkuu? 

Kun käyttäytyminen on opittua se jatkuu, koska se tuottaa jotakin, vaikka seuraukset olisivat ulkopuolisille tai henkilölle itselleen haitallisia. 

Käyttäytyminen voi esimerkiksi tuoda:
- huomiota tai kontaktia,
- välineellisen hyödyn,
- aistikokemuksen tai
- keinon vältellä ja paeta.

Se on siis tarkoituksenmukaista. Ei ehkä järkevää tai hyväksyttävää, mutta tarkoitustaan palvelevaa. Siksi muutos ei synny pelkällä toiveella paremmasta. Se vaatii ymmärrystä siitä, mitä käyttäytyminen palvelee, ja miten sama tarve voitaisiin täyttää toisin, turvallisemmin ja toimivammin.

"Se on aina ollut tuollainen", vai onko?

Käyttäytyminen ei ole ihmisestä erillinen pysyvä piirre. Se ei ole kiveen hakattu ominaisuus, vaan jotakin, joka syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön ja oppimishistorian kanssa.

Usein saatamme ajatella, että ihminen "on vain sellainen", eikä muutosta voi enää tapahtua. Todellisuudessa sama henkilö voi käyttäytyä eri tavoin eri tilanteissa, niin halutessaan.

Käyttäytymiseen vaikuttavat esim.:
- tilanne: onko ympärillä painetta, kiirettä tai epäselkeyttä?
- ihmissuhde: onko läsnä luottamusta vai jännitteitä?
- ympäristön odotukset: onko toimintaa ja ilmaisua tuettu vai rajoitettu?

Kun tarkastelemme käyttäytymistä suhteessa tilanteeseen ja ympäristöön, löydämme usein syitä, jotka selittävät muutosta. Tämä avaa mahdollisuuden tukea toivottua käyttäytymistä, ei vain arvioida sitä.

Käyttäytyminen on kieli ja sitä ohjaavat seuraukset.

Käyttäytyminen ei ole sattumaa, vaan se muotoutuu jatkuvasti sen perusteella, mitä tapahtuu käyttäytymisen jälkeen. Tätä selittävät viisi operanttia suhdetta.

Operantit suhteet eivät ole vain teoreettisia käsitteitä, vaan ovat läsnä jatkuvasti tilanteesta toiseen. Ne näkyvät työelämässä, palavereissa, asiakaskohtaamisissa ja työyhteisön arjessa.

1. Positiivinen vahvistaminen:
Käyttäytymisen jälkeen lisätään jotakin → käyttäytymisen todennäköisyys kasvaa.
Esimerkki: Työntekijä ehdottaa palaverissa uutta ideaa, ja tiimi kiittää sitä rakentavasti. Tämän seurauksena hän todennäköisesti uskaltaa jatkossakin tuoda ajatuksia esiin.

2. Negatiivinen vahvistaminen:
Käyttäytymisen jälkeen poistetaan jotakin → käyttäytymisen todennäköisyys kasvaa.
Esimerkki: Työntekijä tarttuu haastavaan asiakastilanteeseen. Kun tilanne ratkeaa, stressi helpottaa. Tämä voi vahvistaa rohkeutta kohdata vaikeita tilanteita jatkossakin.

3. Positiivinen heikentäminen:
Käyttäytymisen jälkeen lisätään jotakin → käyttäytymisen todennäköisyys vähenee.
Esimerkki: Henkilö myöhästyy toistuvasti palaverista, ja esihenkilö huomauttaa asiasta heti kaikkien kuullen. Tämä epämiellyttävä seuraus voi vähentää myöhästelyä tulevaisuudessa.

4. Negatiivinen heikentäminen:
Käyttäytymisen jälkeen poistetaan jotakin → käyttäytymisen todennäköisyys vähenee.
Esimerkki: Työntekijä tekee epäasiallisen kommentin ja menettää mahdollisuuden osallistua kiinnostavaan projektiin. Miellyttävän asian menettäminen voi vähentää epäasiallista käytöstä jatkossa.

5. Käyttäytymisen sammuminen:
Kun käyttäytymistä ei enää seuraa mitään merkittävää, sen todennäköisyys vähenee vähitellen.
Esimerkki: Työntekijä toistaa samaa vitsiä palavereissa, mutta saa lopulta vain hiljaisuuden vastaukseksi. Kun huomio jää pois, voi käytös hiipua ajan myötä.

Näiden viiden suhteen ymmärtäminen auttaa meitä näkemään, ettei käyttäytyminen ole mysteeri tai pysyvä persoonallisuuden piirre. Se on aina sidoksissa ympäristöönsä ja oppimishistoriaan. 

Tunteet eivät ohjaa ihmistä, mutta niihin liittyvä käyttäytyminen ohjaa. 

Moni ajattelee, että tunteet ohjaavat meitä. Todellisuudessa tunne on sisäinen tila, kuin aalto, joka liikkuu meidän sisällämme. Se ei vielä yksin muuta tilannetta. Se, mikä todella vaikuttaa ympäristöön ja ihmisiin ympärillämme, on se käyttäytyminen, joka seuraa tunteesta. 

Viha voi näkyä tiuskaisuna, sulkeutumisena tai määrätietoisena rajojen asettamisena. Ilo voi näyttäytyä hymyinä, avoimuutena ja aktiivisena osallistumisena, jne. Tunteen ja käyttäytymisen väliin mahtuu kuitenkin aina hetki, mahdollisuus valita, mitä teemme. 

Tuo valinta on se hetki, jossa voimme:
- pysähtyä ja tunnistaa tunteen, 
- arvioida, mikä toimintatapa vie meitä ja yhteisiä tavoitteita eteenpäin,
- jättää reaktiivisen mallin ja valita rakentavamman käyttäytymisen,
- tai toimia reaktiivisesti janalla hillitty ilmaisu - täysi sekoilu 

Joista viimeinenkin voi olla funktionaalisesti toimiva ja täysin ok.

Miksi käyttäytymistä pitäisi ymmärtää paremmin työelämässä?

 "Miksi tuo/se käyttäytyy noin?" Tämä kysymys tulee usein vastaan, kun yksilöt miettivät mitkä asiat lisäävät töissä, kotona tai muualla arjessa kärsimystä. 

Usein rivien välistä kuuluu toive: "Voisiko tuo ihminen vain muuttua?" 

Mutta käyttäytyminen ei ole sattumaa.
- Se on opittua.
- Sitä ylläpitää ympäristö.
- Sillä saavutetaan tai vältetään jotain. 

Työelämässä ja muullakin sosiaalisissa tilanteissa käyttäytyminen jää helposti tulkintojen, oletusten tai persoonallisuusselitysten varaan. Siksi konflikteja ei ratkota, vaikka kuinka puhutaan yhteistyöstä. 

 Ajattelen, että käyttäytymisen ymmärtäminen on yksi aliarvostetuimmista työelämätaidoista.

Käyttäytyminen on kieli - epäselvät odotukset

Työyhteisössä "vaikea työntekijä" on usein vain epäselvien odotusten äänitorvi. Kun kukaan ei tiedä täysin, mitä heiltä odotetaan, vaan käyttäytyminen alkaa kertoa siitä:
- keskeytykset lisääntyvät,
- vastuu siirtyilee ihmiseltä toiselle,
- kiire ja kuormitus kasaantuvat,
- ja pieni ärtymys leviää koko tiimiin

Usein nämä eivät ole luonteenpiirteitä, vaan signaaleja siitä, että työn arki on epäselvää. Ihmiset reagoivat siihen, mitä ympäristö heille opettaa. Ei siihen mitä organisaatio "ajattelee", että on sovittu.

Selkeät odotukset tekevät kaksi asiaa:
1. Ne vähentävät turhautumista.
2. Ne ehkäisevät osan konflikteista ennen kuin ne edes syntyvät.

Kun käyttäytyminen muuttuu kaoottiseksi, kysymys ei ole: "Mikä hänessä on vikana?". Vaan: "Mitä odotusta kukaan ei ole sanonut ääneen?"

Käyttäytyminen on kieli – stressi puhuu

Tiuskiminen, vetäytyminen ja ylivireys eivät ole merkkejä huonosta asenteesta, vaan tapoja, joilla stressi ilmenee käyttäytymisen kautta. Stressi puhuu usein ennen kuin ihminen itse huomaa olevansa kuormittunut.

Kun näemme käyttäytymisen kielenä, voimme kysyä: "Mitä tämä reaktio yrittää kertoa minulle?" 

Silloin siirrymme syyttelystä ymmärrykseen, ja ymmärryksestä tukeen. Kun stressin kieltä opitaan lukemaan:
- tilanteet rauhoittuvat nopeammin
- väärinkäsitykset vähenevät
- kuormitusta voidaan purkaa ennen kuin se kasvaa liian suureksi

Käyttäytyminen ei siis ole ongelma, se vain kertoo, missä ongelma on.

Usein selittelemme vuorovaikutusta sanoilla: "tarkoitin hyvää", "en sanonut mitään pahaa", "viestintää pitäisi parantaa".

Työyhteisöt eivät kuitenkaan usein reagoi aikomuksiin, vaan tekoihin.

Yksi keskeyttäjä voi pysäyttää ajattelun koko huoneessa. Yksi silmien pyöräytys voi romahduttaa luottamuksen. Yksi myötätuntoinen katse voi avata keskustelun, joka ei muuten koskaan olisi alkanut.

Jos emme huomaa käyttäytymistämme, alamme tulkita tilanteet "persooniksi" tai "kemioiksi". Todellisuudessa monen konfliktin taustalla on vain kaksi ihmistä, jotka puhuvat eri käyttäytymisen kieltä.

Mitä jos työyhteisön ongelmista suurin osa ei olekaan persoonia ja henkilökemioita, vaan pienten toistuvien käyttäytymisten ketjuja, jotka jäävät huomaamatta?

Käyttäytyminen on kieli – vahvistaminen

"Hyvä homma!" harvoin muuttaa mitään. Vahvistaminen ei ole kehumista, vaan se on käyttäytymisen ohjaamista.

Kun vahvistamme jotain, me kohdistamme huomion johonkin, mitä haluamme lisää. Ei persoonaan, ei yleiseen fiilikseen, vaan tekoon.

Esimerkiksi: "Huomasin, että pysäytit palaverin selkeyttääksesi päätöstä. Se auttoi koko ryhmää."

Tällainen vahvistaminen tekee kaksi asiaa:
1. Tunnistaa konkreettisen käyttäytymisen, jonka toinen voi toistaa.
2. Näyttää suunnan, jota työyhteisö arvostaa ja tarvitsee.

Usein muutosta ei synny, koska ihmiset eivät tiedä, mikä tarkalleen oli hyvää. Kun vahvistaminen muuttuu kohdennetuksi, vuorovaikutus kehittyy nopeasti.  

"Hiljaisuus on puhetta käyttäytymisen kielellä."

Työpaikan hiljaisuus voi helposti näyttäytyä passiivisuutena, välinpitämättömyytenä tai jopa vastarintana. Hiljaisuus ei ole tyhjää, vaan se on aina vuorovaikutusta.

Se voi olla viesti:
- "En koe oloani turvalliseksi."
- "Täällä ei ole tilaa puhua."
- "Kukaan ei kuitenkaan kuuntele."
- "Olen pettynyt, enkä tiedä, miten sen voisi sanoa."
- "Minua ei enää nähdä."

Hiljaisuus on aina suhteessa ympäristöönsä. Siihen, miten keskustelua johdetaan, miten virheitä käsitellään, ja millaista palautetta puhumisesta seuraa.

Kun alamme nähdä hiljaisuuden viestinä eikä vastarinta, voimme avata ovea ymmärrykselle, joka tekee vuorovaikutuksesta aidompaa ja turvallisempaa.

"Työkaveri ei reagoi viesteihin, miksi?"

Tämä lause synnyttää turhautumista ja oletuksia. Hiljaisuus alkaa tuntua välinpitämättömyydeltä, ja mieli alkaa täyttää tyhjät kohdat omilla tulkinnoilla.

Onko kyse huolimattomuudesta? Kiireestä, kuormituksesta tai rajojen vetämisestä? Vai siitä, että viesteihin vastaaminen ei palkitse mitenkään, eikä vastaamatta jättämisestä seuraa mitään?

Käyttäytyminen ei ole sattumaa. Se toistuu, jos se vahvistuu. Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Jos hiljaisuus ei johda seurauksiin tai jos vastaaminen ei tunnu merkitykselliseltä käyttäytyminen jää helposti samaksi.

Usein ongelma ei ole itse hiljaisuudessa, vaan siinä, mitä se saa toisessa aikaan: epävarmuutta, etäisyyttä, turhautumista.

Työyhteisöissä reagointi ei ole vain käytöstapa, vaan osa psykologista turvallisuutta. Kun viesteihin vastataan, syntyy tunne, että tulin kuulluksi. Kun ei vastata, syntyy tunne, että en ehkä kuulu joukkoon.

"Miksi tuo ei muutu?"

Koska käyttäytymistä ei muuteta toivomalla, vaan muuttamalla sen seurauksia ja olosuhteita.

Työelämässä turhautuminen on inhimillistä, kun joku toimii jatkuvasti "väärin" tai ei toimi "riittävästi". Me näemme käyttäytymisen, mutta emme sitä, mikä ylläpitää sitä.

Käyttäytymisanalyysin näkökulmasta mikään käyttäytyminen ei synny sattumalta. Se jatkuu, koska se toimii jollain tavalla tässä ympäristössä. Se voi tuoda hetkellisen helpotuksen, välttää epämukavuutta tai tuottaa jotain arvokasta, vaikkapa huomiota, rauhaa tai tunnetta hallinnasta.

Jos mikään ei muutu ympäristössä tai yksilön sisällä, niin käyttäytymisellä ei ole syytä muuttua. Käyttäytymistä ei siis korjata pyytämällä parempaa asennetta tai lisää motivaatiota.

Muutos alkaa vasta, kun joku:
- pysähtyy näkemään käyttäytymisen tarkoituksen, ei vain onko se "hyvää" tai "huonoa".
- alkaa muuttamaan olosuhteita ja seurauksia, ei pelkästään ihmistä itseään.

Silloin ihminen ei joudu muuttumaan "väkisin", vaan ympäristö alkaa ohjata uutta käyttäytymistä mahdolliseksi ja palkitsevaksi.

Käyttäytymisanalyysissä tätä kutsutaan funktion ymmärtämiseksi. Ei kysytä "mikä ihmisessä on vialla", vaan "miksi tämä käyttäytyminen on tapahtuu juuri tässä ympäristössä ja näissä olosuhteissa."

"Tuo on passiivis-aggressiivista."
Jos se ainoa keino ilmaista epämukavaa tunnetta ilman pelkoa seurauksista?

Passiivis-aggressiivinen käyttäytyminen ei synny tyhjiössä. Se on usein opittu tapa selviytyä tilanteissa, joissa suora ilmaisu on ollut riskialtista. Esimerkiksi jos lapsuudessa tai työyhteisössä suora palaute on johtanut torjuntaan, häpeään tai rangaistukseen.

Tällöin viesti ei katoa. Se vain etsii kiertotien.

Hymyn taakse voi kätkeytyä ärtymys. Hiljaisuuteen pettymys. Viivyttelyyn vastarinta.

Passiivis-aggressiivisuus voi siis olla epäsuora tapa pitää kiinni omasta autonomiasta tai välttää suoraa konfliktia, kun avoimuus ei tunnu turvalliselta.

Se on usein epätoivoinen viesti: "En voi sanoa tätä ääneen."

Kun käyttäytymistä tarkastellaan näin, se muuttuu ymmärrettävämmäksi. Ei hyväksyttäväksi, mutta ymmärrettäväksi.

Sen takana on tunne, tarve tai pelko, ei pelkkä asenneongelma.

Käyttäytymisen ymmärtäminen ei tarkoita kaiken sallimista, vaan sen näkemistä, mitä ihminen yrittää viestiä toimintansa kautta.

"Hän on vaan vaikea ihminen."

Onko? Vai onko hänen käyttäytymisellään jokin oppimishistoria ja vahvistava ympäristö? Onko hänen käyttäytymisellään logiikkaa, jota emme näe?

Ihminen voi vaikuttaa "vaikealta", jos hänen oppimishistoriansa on muovannut hänet reagoimaan tietyllä tavalla: suojautuen, puolustautuen, vetäytyen.

Kun katsomme käyttäytymistä funktionaalisesti syiden ja seurausten kautta voimme alkaa ymmärtämään niiden yhteyksiä.

"Vaikea" muuttuu ymmärrettäväksi, ja vasta silloin voi tapahtua muutos.

"Tämä on henkilökemiaa."

"Meidän kemiat ei vaan toimi."

Usein nämä lauseet toimivat keskustelun päättäjinä. Kuin selittävät tilannetta tavalla, johon ei enää tarvitse palata.

Mutta entä jos kyse ei olekaan kemiasta, vaan käyttäytymisen ketjuista?

Esimerkki:
- Ensimmäinen reagoi sulkeutumalla.
- Toinen kokee etäisyyden uhkaavana ja alkaa painostaa.
- Ensimmäinen vetäytyy lisää.

Kuvioon syntyy kierre: kontakti ja konflikti vuorottelevat. Ulospäin se näyttää "kemialta", mutta todellisuudessa kyse voi olla opitusta ajatus- ja käyttäytymismallista.

Kun pysähdymme tarkastelemaan, mikä edeltää käyttäytymistä ja mitä seuraa sen jälkeen, löydämme usein toistuvan kaavan. Tällöin vuorovaikutusta voi ymmärtää, muuttaa ja rakentaa uudelleen. Ei vain todeta sen olevan huonoa kemiaa.

"Se on aina niin hiljainen."

Voiko hiljaisuus olla yritys säilyttää asema, turva tai jaksaminen?

Hiljaisuus työpaikalla voi tarkoittaa paljon eri asioita.

Se voi olla vetäytymistä, kuormittumista ja jatkuvaa itsen tai muiden tarkkailua. Se voi olla myös lojaliteettia, eli ei haluta tuoda vaikeaa asiaa esiin, koska sillä on seurauksia itselle tai muille.

Hiljaisuus ei synny tyhjiössä tai poista vuorovaikutusta. Se on puhetta käyttäytymisen kielellä.

Myös hyvin usein: hiljaisuus ylläpitää sellaista, mitä kukaan ei halua sanoa ääneen. 

Käyttäytyminen on kieli, osaatko lukea sitä? 

Käyttäytymistä tapahtuu koko ajan, ja se kantaa viestejä halusimme tai emme. Käyttäytyminen on organismin aktiivista toimintaa suhteessa ympäristöönsä. Se ei rajoitu vain näkyviin tekoihin. Käyttäytymistä on mm.: 
- Puhuminen ja kuuleminen
- Katsominen ja haistaminen
- Liikkuminen ja paikallaan pysyminen
- Ajatteleminen, havaitseminen ja tunteminen

Riittääkö käyttäytymisen ymmärtäminen ratkaisemaan työyhteisöjen ongelmia?

Mitä ABC-malli kertoo käyttäytymisestä? 

Käyttäytyminen ei tapahdu sattumalta, eikä sitä tulisi arvioida irrallaan tilanteesta. ABC-malli tarjoaa rakenteellisen ja neutraalin tavan ymmärtää käyttäytymistä, ilman kielteistä tulkintaa tai leimaamista. 

Malli koostuu kolmesta osasta: 
A – Antecedent (edeltävä tilanne):
Mikä tapahtui ennen käyttäytymistä? Mikä laukaisi sen? Kyse voi olla tilanteista, sanoista, sisäisistä kokemuksista (ajatuksista, tunteista), muista ympäristötekijöistä tai odotuksista, joita ei sanottu ääneen. 

B – Behavior (käyttäytyminen):
Miten yksilö reagoi tilanteeseen? Ps. Käyttäytyminen tarkoittaa solun aktiivista toimintaa suhteessa ympäristöön (esim. puhuminen, näkeminen, kuuleminen, ajattelu, tunteminen ja fysiologiset reaktiot). 

C – Consequence (seuraus):
Mitä tapahtui käyttäytymisen jälkeen? Tuliko huomiota? Vaihtuiko tehtävä? Poistuiko epämiellyttävä stimuloiva tekijä? Seuraus voi vahvistaa tai heikentää käyttäytymisen toistumista tulevaisuudessa.

Kun käyttäytymistä tarkastellaan näin, se muuttuu ymmärrettävämmäksi ja ennakoitavammaksi, ja ennen kaikkea siihen voi vaikuttaa. Käyttäytyminen ei ole mysteeri, vaan vastaus ympäristöön ja oppimishistoriaan. 

Pidän ajatuksesta, että käyttäytyminen on kieli, eli viestintää solulta solulle, ihmiseltä ihmiselle. Myöskin ihmiseltä eläimelle ja toisinpäin. 

Juuri näiden havaintojen avulla voidaan tukea yksilön ja yhteisön muutosta. Ei tuurilla, vaan tiedolla. Kuten kuvan esimerkissä työntekijä saa hetkellisen helpotuksen, jonka vuoksi todennäköisyys vastaavalle käyttäytymiselle kasvaa tulevaisuudessa, vaikka voikin olla yksilölle ja yhteisölle haitallista.

Rangaistus vai ymmärrys, mikä oikeasti tukee muutosta? 

Rangaistus voi vaikuttaa hetkellisesti ja näyttää ulospäin, että yksilö toimii ympäristön vaatimusten mukaan. Kuitenkin sen teho hiipuu nopeasti. Se voi myös lisätä pelkoa, välttämiskäyttäytymistä ja luottamuspulaa. 

Kestävä muutos syntyy, kun pysähdymme ymmärtämään, miksi käyttäytyminen tapahtuu. Kun tunnistamme käyttäytymisen taustalla olevat syyt, voimme vaikuttaa niihin. 

Esimerkiksi tukemalla oppimista, luomalla turvallisen ilmapiirin ja vahvistamalla toivottua toimintaa. Ymmärrys ei tarkoita väärän hyväksymistä, vaan keinojen löytämistä, jotka auttavat sekä yksilöä että yhteisöä muuttumaan.